Ateismin filosofiset perusteet

Pseudoskeptisyydestä hyvään (= epädogmaattiseen) skeptisyyteen

Mutta on erilaista skeptisyyttä. On mahdollista, että skeptisyys menee liiallisuuksiin ja muuttuu yhtä dogmaattiseksi ja itsekritiikittömäksi kuin ne (vain sisällöltään toisenlaiset) dogmaattiset uskomusjärjestelmät ja auktoriteetit, joita skeptikot (sinänsä oikeutetusti) epäilevät. Tällöin on päädytty oikeastaan vain saman viivan - dogmaattisuuden, kyseenalaistamattomuuden ja kritiikittömyyden - toiseen ääripäähän, josta käytetään nimitystä pseudoskeptisismi. Pseudoskeptikko eroaa maltillisesta, epädogmaattisesta skeptikosta siten, että epädogmaattinen epäilijä on avoin ja kiinnostunut tutkimaan vastakkaisia väitteitä, uskomuksia ja teorioita niin ennakkoluulottomasti kuin se vain on psykologisesti mahdollista. Pseudoskeptikko kieltää sen sijaan dogmaattisesti ja vaatii lähes täydellisen tarkkaa todistamista väitteille, joita hän vastustaa.

Epädogmaattinen skeptikko on valmis myös epäilemään omia lempioletuksiaan ja lähtökohtiaan. Hän tiedostaa ja myöntää, että hänelläkin on runsaasti irrationaalisia uskomuksia osana maailmankuvaansa ja että hänkään ei ole mikään neutraali, objektiivinen asioiden näkijä ”juuri sellaisina kuin ne ovat”, vaan aivan yhtälailla subjektiivinen ja itsepetokseen taipuvainen kuin ne, joiden uskomuksia hän ei kannata ¹. Skeptikko, joka ei lukitse mieltään omanlaiseen dogmatismiin, tunnustaa, että hän ei pysty olemaan joka asiassa yhtä objektiivinen, vaan on taipuvaisempi epäilemään enemmän joitain uskomuksia ja väitteitä kuin toisia (sekä valmiimpi hyväksymään tietynlaiset selitykset, vaikka kaukaa haetutkin ja spekulatiiviset, helpommin ja vähemmillä "oikeaksi todistamisen" vaatimuksilla kuin toisenlaiset). Halu uskoa (tai olla uskomatta) ja itsepetokseen sortumisen² vaara ei ole mikään teististen kristittyjen monopoli. Se onnistuu ateisteilta ja agnostikoilta yhtä hyvin.

Hyvä skeptikko epäilee ja arvioi kriittisesti siis myös omaa ajatteluaan, "annettuina" hyväksymiään aksioomia ja ennakko-olettamuksia sekä ainakin yrittää tutkia onko hän vajonnut itsepetokseen ja jos niin millaiseen. Mutta kukaan ei voi samanaikaisesti kyseenalaistaa kaikkia mahdollisia lähtökohtia, vaan ajattelun täytyy nojautua ainakin johonkin lähtökohtaan, mitä ei sillä kerralla epäillä tai kiistetä.

Mistä siten on kysymys "ateismin kritiikissä"?

Kuten ei teismi ole ongelmaton ja "kaiken ratkaiseva" suuri, lopullinen vastaus, vaan pikemminkin kirstullinen erilaisia loogis-älyllisiä ja elämänkokemuksiin liittyviä ongelmia ja vastaväitteitä, ei ateismikaan ratkaise sitovasti saati "tieteellisesti todistettuna" mitään metafyysisiä ja eettisiä ongelmia, vaan ateistikin joutuu rakentamaan jostain filosofiansa ja maailmankuvansa sekä -katsomuksensa sisällön (ei ole yhtä kaikkien ateistien kannattamaa maailmankuvaa eikä -katsomusta. Ateismi ei ole myöskään uskonto).

Käytän mahdollisimman usein kategorian artikkeleissa ilmaisua "jumaluus" välttääkseni sekaannukset ja väärinkäsitykset sen osalta tarkoitanko kristinuskon jumalaa, jonka nimi on Jumala vai viittaanko muihin jumaliin, joita ei kirjoiteta isolla alkukirjaimella. "Jumaluus", milloin käytän kyseistä termiä kirjoituksissani, viittaa yleisesti mihin tahansa teistiseen jumalolentoon rajoittamatta kyseistä entiteettiä nimenomaisesti kristinuskoon tai johonkin toiseen uskontoon. Kun tarkoitan erityisesti kristinuskon Jumalaa, käytän nimeä Jumala.

Ateismin kritiikkiä lähteinä jopa toisia ateistisia ja agnostistisia filosofeja

Mikä tahansa ateistinen argumentti ei ole hyvä, looginen eikä kovinkaan älykäskään eikä jokainen teistinen argumentti ole huono ja mitätön (tai vakuuttava). On sekä hyviä että huonoja ateistisia argumentteja kuten teisteillä on hyviä ja rationaalisia perusteluja, mutta myös loogisesti ja älyllisesti kestämättömiä. Tulen esittelemään kritiikin lähteinäni nimenomaan ateistisia ja agnostistisia ajattelijoita, jotka ovat nähneet ateismiin yleensä tai sen moderniin ilmentymään "uusateismiin" sisältyviä merkittäviä ongelmia. Tuon julki omia henkilökohtaisiakin huomioitani ja johtopäätöksiäni ateismi vs. jumalausko -debatista niin kirjallisuudessa kuin Internetin foorumiväittelyistä. Käytän lähteinä myös nykyään vaikuttavia teistisiä filosofeja - ja arvioin tämänaikaisen ateismin kritiikin laatua.

Pyrkimys parempaan tasapuolisuuteen yleistämistä välttäen

Päämääräni on pyrkiä tasapuolisempaan ja edes jossain määrin objektiivisempaan metafyysisten ja uskonnollisten kysymyksien käsittelyyn (myöntäen omankin maailmankuvani sisältämien irrationaalisten piirteiden ja uskomuksien olemassaolon ja subjektivismini) ja välttää yksipuolisen julistamisen sekä tarkoitushakuisen, valikoivan "tieteellisyyden" sudenkuoppia. Tarkoitukseni ei ole suinkaan yleistää "ateisteja", "vapaa-ajattelijoita" tai "naturalisteja" ja "materialisteja" yhdeksi monoliitiksi, eikä väittää, että "kaikki" he ovat samanlaisia ja syyllistyvät samoihin ongelmallisuuksiin. Eivät kaikki uskovaisetkaan ole yksi ja yhtenäinen "massa". Ken ei katso tässä kategoriassa esitettävään ateismiin ja erilaisiin jumaluutta sisältämättömiin filosofioihin (kuten metafyysinen naturalismi) kohdistuvaa kritiikkiä soveltuvan itseensä menköön ohitse älköönkä ottako itseensä.

Toivon, että ei-teistien hyvin monimuotoinen joukko, jonka ainoa yhteinen piirre on vain tietynlainen "kanta" jumalakysymykseen, voisi saada käyttökelpoisia virikkeitä ateismin kritiikki-kategorian sisällöstä ajatteluaan hedelmöittämään. Rakkaiden ennakko-oletuksien ja suosikkiargumenttien analysoiva katselu kuin ulkoapäin ei pitäisi olla uhkaavaa - jos ne ovat kestävällä perustalla. Ja elleivät ne ole niin eikö silloin ole aika luopua niistä ja muodostaa vahvempia perusteluja? Totuuteen pyrkiminen, mikä se sitten onkin ja pystymmekö sitä koskaan tavoittamaan tai ei, tulisi olla ohjenuorana olemmepa sitten millaisessa positiossa tahansa suhteessa jumalauskoon ja muuhun (oletettuun) yliluonnolliseen.

Oletettavasti tämä kategoria tulee saamaan kuitenkin enemmän lukijoita teisteistä (ja agnostikoistakin varmaan) ja teistiset lukijat tulevatkin todennäköisesti hyötymään merkittävästi artikkeleista (ja kirjaesittelyistä) ja löytämään käyttökelpoisia argumentteja debateissa ateistien kanssa. Keskustelu jatkuu joka tapauksessa eikä jumalakysymys ole suinkaan vielä ratkaistu, Dawkinsin ja muiden uusateistien aggressiivisesta kampanjoinnista huolimatta.

Rationaalisia keinoja murentaa ateistisia argumentteja käyttämättä Raamattua tai vetoamatta mihinkään muuhunkaan uskonnolliseen auktoriteettiin

Pyrin näyttämään väyliä, joita pitkin teistit (ovat he sitten kristittyjä tai muuten jumaluuteen uskovia) voivat käydä murtamaan ja kyseenalaistamaan rationaalisesti ateistis-naturalistisia tyypillisiä väitteitä sekä vastata älykkäästi - ilman ensimmäistäkään viittausta Raamattuun tai muihin vain uskovien tunnustamiin auktoriteetteihin, joilla ei ole ateisteille mitään painoarvoa - modernien militanttien ateistien kuten Dawkinsin ja Harrisin haasteisiin.

Sanoudun irti "uuden ateismin" (New Atheism) ja ainakin joidenkin suomalaisten ateistien ja vapaa-ajattelijoiden militantista ja mustavalkoisesta käsityksestä, jonka mukaan "järkevä" ihminen voi olla ainoastaan ateisti ja kaikenlainen jumalausko ja uskonnollisuus on "vain typeryyttä, irrationaalisuutta, tyhmyyttä tai taikauskoa" (ellei jopa jonkinlainen psykiatrinen häiriö!).

Dogmaattinen, itsekritiikitön ateisti (tai naturalisti) ja fundamentalistikristitty ovat vain saman janan vastakkaisissa päissä

Jos osoitamme teistien ajattelussa ”taikauskoisia” ja ”irrationaalisia” piirteitä, meidän tulisi tiedostaa ja myöntää, että niin on meilläkin. Länsimaisessa maallistuneessakin ajattelussa on omat kyseenalaiset myyttinsä kuten edistysmyytti. Sellainen sokeus oman maailmankuvamme järjettömille ja todistamattomille uskomuksille ei ainoastaan tee meistä arrogantteja, vaan lisäksi se on myös sillä tavalla vaarallista, että moinen sokeus estää meitä pääsemästä selville maailmankuvamme ja filosofiamme puutteista ja ongelmista. Emme pääse silloin parantamaan ja korjaamaan argumentointiamme ja saatamme tehdä jopa haittaa maailmankatsomukselliselle missiolle, jota haluamme edistää. Olemme silloin oikeastaan varsin pitkälle samanlaisia omassa, vain sisällöltään erilaisessa hybriksessämme kuin ne meidän silmissämme omahyväiset ja ”absoluuttisesta totuudestaan” ylpeät fundamentalistiuskovaiset, joita kritisoimme. Dogmaattisena ateistina (tai naturalistina) - jos olemme sellaisia - näemme fundamentalistisessa kristityssä (tai muslimissa) oikeastaan vain peilikuvan omasta mielenmaisemastamme ja eetoksestamme, vaikka maailmankatsomuksiemme sisällöt ovat varsin päinvastaisia.

Kumoaako ateismin kritiikki aikaisemmin sivustossa julkaistun uskontokritiikin?

Uskontokritiikissäkin voi olla, ja onkin, omat sokeat pisteensä - ne on syytä avoimesti tiedostaa ja analysoida esille. Tavoitehan pitäisi olla yrittää saada selville totuus tai edes lähestyä totuutta niin hyvin kuin inhimillisesti on mahdollista. Haluan seurata todisteita (tai niiden puuttuessa rationaalisesti vakuuttavia perusteluja) minne ne vievätkin eikä minulla ole päämääränä "saarnata" nimenomaisesti ateismia enkä ole kiinnostunut edes naulitsemaan itseäni kiinni juuri ateismiin (eikä teismiinkään. En ylipäätään ole kiinnostunut johonkin tiettyyn lokeroon asettumisesta dogmaattisesti, vaan seuraan sekä ateistista, agnostisista että teististä argumentointia mahdollisimman monipuolisesti³). Aikaisemmin julkaistu uskontokritiikkini perustuu tiettyihin filosofisiin lähtökohtiin ja on yhtä heikkoa tai vahvaa kuin sen pohjalla olevat taustaoletukset (premissit), joita ovat mm.

• usko logiikan lakien pätevyyteen
• tieto-opillinen käsitys, jonka mukaan uskonnollisia väitteitä pitää tarkastella samalla tavalla kuin mitä tahansa maailmaa koskevaa tosiasiaväitettä (ateistisen kirjailijan Sam Harrisin korostama tietoteoreettinen ratkaisu)
• evidentialistinen oletus, että todisteiden tulee olla ratkaisevia jumalakysymyksen ja muiden yliluonnollisten entiteettien olemassaolon ja niiden väitettyjen vaikutuksien arvioinnissa (kuten ihmeparantumiset, luominen jne.).

"Jumalat ovat helposti särkyviä; ne voivat kuolla yhdestä tieteen pyyhkäisystä tai annoksesta tervettä järkeä" (Chapman Cohen).

Ehkä noinkin. Mutta tarkemmin sanottuna niin, että jotkin jumalakäsitykset voivat helposti kaatua "terveen järjen" töytäisystä - sen sijaan jumalaidea kertakaikkisesti ei "kuole" niin helposti eikä tyhjentävästi. Vähän enemmän filosofiaa ja suurien metafyysisten ja tieto-opillisten kysymyksien tutkimista voi kyseenalaistaa myös sen "tieteen" tai "terveen järjen" pyyhkäisyn, joka sekin näyttäytyy loppujen lopuksi joihinkin annettuihin, uskoen omaksuttuihin aksioomiin perustuvana. Jos "tapat" sata (varsinkin ihmisenkaltaista, henkilöitynyttä) jumalakäsitystä argumenteillasi - Zeun, Poseidonin, Ukon, Jahven, Baalin jne. - jää silti todennäköisesti vielä se sadasensimmäinen, se aivan toisenlainen jumalakäsitys, jota käyttämäsi vastaväitteet eivät sulje sisäänsä eivätkä "tapa".

Todellisuuden ja kokemuksiemme monitulkintaisuus ja epäselvyys on yhdistävä silta

Yhdistäväksi sillaksi ateismin analyysille ja teismin kritiikille muodostuu uskonnonfilosofi John Hickin korostama todellisuuden epämääräisyys, monimielisyys, suorastaan hämmästyttävä epäselvyys uskonnolliselta ja metafyysiseltä kannalta ⁴. Jollain tasolla näyttää siltä, että (tarkemmin tällä erää määrittämätön) jumalausko saa tukea kokemuksista ja ympäröivästä maailmasta ja jollain muilla tavoilla ympäristömme ja kokemuksemme vaikuttavat olevan ristiriidassa uskonnollisen uskon kanssa. Maailmamme on siten metafyysisesti hämärä ja vaikeasti tulkittava. Todellisuuden monitulkintaisuus ja tuki vastakkaisille maailmankatsomuksille antaa perusteen

• ateismin ja teismin rationaaliselle kritisoimiselle
• ateismin ja teismin pitämiselle rationaalisina, hyväksyttävinä todellisuuden ja elämänkokemuksien tulkintoina (oman elämänkulkuni voisin yhtä hyvin tulkita teistisessä viitekehyksessä jumalallisena johdatuksena, jossa toteutuu aivan kuin jokin suunnitelma tai ateistisesti "vain hyvänä onnena" ja sattumien satona. Kumpikin toisilleen vastakkainen metafyysinen paradigma näyttää uskottavalta, mutta en voi tietää kumpi paradigma on tosi)
• erilaisten näkemyksien suvaitsemiselle ja kunnioittamiselle, pluralismille, sen sijaan että yksi katsomus saisi diskurssihegemonian (yliotteen keskustelussa) ja toinen osapuoli joutuisi leimatuksi yksinkertaisesti vain "typeryydeksi" ja "naurettavaksi".

Suvaitsevaisuutta, dialogia ja asiallista kyseenalaistamista pilkan ja ylimielisyyden asemasta

Näin ollen maltillinen, epädogmaattinen, avoimin mielin asioita tutkiva skeptisyys ja agnostisismi sekä rakentava, toista osapuolta kunnioittava asiallinen dialogi ovat perustellumpia suhtautumistapoja jumalakysymykseen kuin varsinkin taisteleva fundamentalistinen uusateismi ja toisenlaisiin johtopäätöksiin samoistakin premisseistä päätyneiden ihmisten nimittely "typeriksi" ja "taikauskoisiksi" (sekä ylimielinen kysely "miksi olet luopunut järjen käytöstä [koska uskot jumaluuteen]?"). Me kaikki, olemmepa ateisteja, agnostikkoja, panteisteja, deistejä tai teistejä, olemme saman olemassaolon suuren mysteerin edessä yhtä pienellä paikalla, eikä kenellekään meistä ole varaa arroganttisuuteen ja maailmankatsomuksellisen vastapuolen vähättelevään pilkkaamiseen. Asiallinen arvostelu ja kyseenalaistaminen ovat toki oikeutettuja.

Huonoimmat ja parhaimmat puolet ateistisesta ja teistisestä argumentoinnista - mitä voimme saavuttaa?

Kutsun niin jumaluuteen uskovat kuin jumalauskon kiistävät lukijani yhteiselle matkalle ennakkoluulottomampaan pohdintaan, ulos luutuneista ja bunkkeroituneista asetelmista: jos yritämme analysoidessamme sekä ateistista että teististä argumentointia seuloa esiin kummastakin huonoimmat ja parhaimmat puolet, mitä saatamme löytää? Mitä meillä jää saaliiksi ateismin ja teismin perustelujen tasapuolisesta, kriittisestä arvioinnista? Voisimmeko päästä johonkin uuteen asetelmaan, tuoreisiin näkökulmiin, uusiin kysymyksiin, joita emme ole aikaisemmin tulleet ajatelleeksi? Onko jopa mahdollista päästä ateismin ja teismin yli, ohi ja taakse johonkin hedelmälliseen, pohdintoja inspiroivaan synteesiin noista kahdesta vastakkaisesta teesistä - vai jääkö se idealistiseksi toiveeksi? En tiedä vielä, minne tämä filosofinen matka vie, minulla ei ole lopputulos valmiiksi läpimietittynä, mutta jos voisimme ottaa edes vähän välimatkaa omiin ateistisiin tai teistisiin ajattelupoteroihimme sekä vakiintuneisiin lempioletuksiimme niin ehkä opimme jotain uutta itsestämme, maailmankatsomuksestamme ja aatteellisista vastustajistamme.